tiistai 21. lokakuuta 2014

Keittokirjojen aateliaa

Mulla on meleko monta erilaista keittokirjaa. Iso osa niistä on selailukäytössä ja/tai ostettu ihan vaan siksi, että ne on ollu jotenki erikoisia. Yks on kuitenki yli muiden ja se on tämä:


Isä on sitonu tuon kirjan joskus opiskellessaan ja mulla se seiso hyllyssä monta vuotta oottamassa arvoistaan käyttökohetta. Vuonna 2005 se kohe löyty. Siitä tuli meikän reseptikirja. Reseptejä löytyy reilu sata ja tyhjiä sivuja on ennään kymmenisen. Ehottomasti eniten käytetty meikän keittokirjoista ja parasta on se, että saan yhistää askartelun ja kokkaamisen. Osumaahan tuo on ottanu, niin sisältä ku ulukoaki. Kannessa muun muassa kisuystäväiseni Sakarin spurttijälet. Ajattelin avata kirjan ekkaa kertaa suurelle yleisölle ja esitellä vähän parraita paloja.

Ensimmäisen kirjatun reseptin valamistusosio. Suurpiirteisyyttä havaittavissa jo lähtöviivoilla.

Yhestä välistä löytyy muumioitunutta sokeria.

Toisesta ketsuppia? Tomaattipyrettä? Verta? 

Määreitä on monenlaisia.

Kysseinen resepti ei sitte vissiin osottautunukkaan erityisen hyväksi. 

Kerran tein ihan oikiasti tuommosia ss:n muotosia ässiä ja mulla nauratti niin hirviästi, että vein kouluun kavereillekki maisteltavaksi.

Jäläkiviisaus paras viisaus. Vastaavanlaisia jäläkeen päin tehtyjä huomautuksia on kirja täynnä.

Muutamia reseptejä on otettu suoraan talteen jostaki, testaamatta niitä kuitenkaan ensin. Sittemmin oon ottanu periaatteen, että jos en tiiä että resepti toimii ja on hyvä, sitä ei kirjaan pistetä. Tästä syystä mulla on nuita reseptileikkeitä irtona tallessa satoja.

Tämä on vaan tosi hyvä resepti. Hyvän pannacotan sallaisuus piilee siinä, että ei pistä siihen yhtään sitä maitoa mitä ylleensä käsketään. Hyvä nyrkkisääntö on, että kaiken voi ja kannattaa korvata kermalla.

Puolukat jäisenä on kans söpöjä.





Tämäki on vaan hyvä resepti. Maku on hyvin lähellä perinteistä simmaa, mutta tietenki tämä on happosempaa ja semmosta...miten sen sannois...pinnallista? Ei oo sitä ässehtimisen tuottamaa täyteläistä makua. Ajjaa kuitenki asiansa helevetin hyvin.

Meikällä sattuu tämänhetkisessä kodissa olemaan käytössä pelekästään tuommonen pikkunen uuni ja kaks paistolevyä. Joittenki leipomuksien kans on sitte pitäny siitä syystä soveltaa. Uuni on saanu lempinimen luuseriuuni, koska sinne ei mahu ees oikia piirakkavuoka. Oikiasti tykkään tuosta hellasta. Se on tosi symppis ja aivan mainiosti on riittäny meikän tolijailuihin. 

On mulla hakemistoki, mutta se on lähinnä suuntaa-antava. Esim sivulla 58 ei todellakkaan oo juustokakun ohojetta, vaan lohiwokkia. Todellisuuessa sivu "58" on sivulla 48, mutta myös sivu "59" on sivulla 48.

Kirjasta löytyy myös note to self -osio, joka sisältää tärkiää nippelitietoa.


Usseimmat ohojeet on hyvinki summittaisia niin määrissä, menetelmissä ku ajoissaki. Ymmärrän ne ite ja se riittää. Monet reseptit on kirjotettu niin kryptisellä käsialalla, että siihenki vois huonosilimäsempi kaivata tulukkia.
Oikiasti monet näistä ei edes tarvis tuota valamistusosiota. Pelekät ainekset riittäis.

Kerran jos toisenki olen unohtanu. 


maanantai 20. lokakuuta 2014

Historian helemojen hulinaa pt. 1

Sain ompelukonneen rippilahajaksi eli kaiketi vuonna 2005. Sitä ennen olin tehny lainakonneilla ehkä pari hametta, mutta ne oli niin surkeita kötöstyksiä ettei ole kuvia edes olemassa. Eikä mulla kyllä tainnu ollakkaan sillon muutako filimikamera, eikä puhettakkaan että oisin omistanu tietokonetta tai, että meillä ois ollu nettiä. Eipä ole sitte tullu käytännönsyistä ikuistettua niitä hamoja. Ne oli ommeltu sillä perinteisellä "muotoile kankaasta putki ja ujuta siihen kuminauha toiseen päähän"-menetelmällä. Eli meikän hameajanlasku alakaa omasta konneesta ja ohheisesta runkkarihammeesta.
Ihan eka itetehty hame. Kuvasta voi päätellä, että tästä on jo tovi aikaa. Oiskohan ollu ehkä 2006 tai 2007 (se vuosi ku rovaniemirockissa soitti j.m.k.e.). Kaavoja en oikeen osannu/jaksanu/halunnu tehä, niin malli katottiin jostaki vanahasta hammeesta vähän sinne päin ja kieltämättä ihan yllättävän hyvä tuosta tuli. Hame on tosin kadonnu johonki vuosia sitte.

Toinen hame oliki jo vaikiampi, mutta tuli niin laatukammaa, että tämä on vieläki käytössä. Joskus samoihin aikoihin tämäki on tehty ko tuo eka. Madetojan lukiolaiset tais järjestää jokku pippalot missä oli teemana disney, niin tarttin Liisa Ihmemaassa-hammeen. Materiaalina isän vanha lakana joka toi hamoseen heti uutena ihanasti ajan tuomaa hapristumista ja värimuutoksia. Toisin sanoen: siinä oli reikiä ja paskaa jo tehessä. 

Veikkaan että jokunen kuukausi tai vuosi meni ennenko oon uutta projektia alottanu, mutta johonki 2007-2008 paikkeille tämä varmaan ajottuu. Isä nimes tämän sittemmin tuksuhammeeksi. 

Tämä on tehty 2008 tai 2009. Mahollisesti yks raivostuttavimmista ompeluksista tähän asti. En ihan hirviän hyvin osannu vieläkään ommella, enkä suostunu niitä kaavoja tekemään. Tuurilla mentiin siis tämäki (ja kaikki tämän jäläkeen...). Kangas oli kirpparilta löytyny verho ja vetoketju löyty vanahoista tennareista (jotka muuten myös korjasin ite vetoketjun riistämisen myötä. Voin kertoa, että normiompelukonneella vetoketjun vaihtaminen edes kangaskenkiin on vähintäänki alimmalta helevetin tasolta kotosin. Siltä samalta tasolta mihin natsit joutuu).

Tässä persvakosen kohilla edustuspaikalla se vetoketju saa sitte olla. Aikalailla 5/5 hame tuosta loppujen lopuksi tuli, mutta en tiiä vieläkään oliko se sen arvosta.

Näitten hammeitten jäläkeen tais lopahtaa mulla se pahin/paras ernuvaihe, niin sain ruveta tekemään hitusen maltillisempia ja sitä mukkaa myös vähän vähemmän raivostuttavia vaatteita. Niistä lissää sitte joskus toiste.

Täsä meikä vaan osallistuu kilipailuun olemalla upia.

Enemmän tai vähemmän ruttunen merirosvohame, Red Dead Redemption-pelin innoittamana tehty (joo joo tiiän ettei siinä oo merirosvoja). Paita upia löytö kirpparilta, mutta pesulappu paljasti tuotteen alkuperän: TOKMANNI. Tiesin, että sinuun voi luottaa myös tyyliasioissa rakas romukauppa. 
Go To Hell-paita kiinasta tai jostain sieltä päin. Nahkakalsarit kirpparilta. Ihanat loppuunkalutut motoristikengät (S)piri(t)storesta.

Villapaita jostaki alesta joskus ja ite tuunattu pienemmäksi. Lumipukumekko oma tekemä.

Kirpparilta tämäki, mutta omin pikku kätösin pienennetty makkarankuoreksi. 

Kirpparilta mekko. Kirpparilta vyö. Kirpparilta nahkakalsarit. Kokonaisuuelle tullu hintaa ehkä max seittämän euroa. Kengät (iron tits) tosin pompsauttaa hintaa varmaan sataseen, mutta ihanien kenkien ostaminen on niinko pistäs rahhaa pankkiin.

Ja tässä vielä koko kommeus kruunattu äriällä villatakilla ja TURTLEPOWERILLA (kiitos kärkkäinen, this is fuckin awesoooome).
Nii että tuota meikäläisen "tyyli" kaiken kaikkiaan: mukavuus ykösenä, värit kakosena ja jos sattuu planeetat kohilleen niin nämä kaks yhistyy maagisella tavalla.

torstai 16. lokakuuta 2014

The Last Of Us - ekat fiilikset

Viimeinki aloin pellaamaan tuota Last of usia, ku muistin sen nököttävän hyllyssä. Kovvaa kammaa oon siitä kuullu, mutta en ruukaa kuitenkaan hirviästi arvosteluja tai trailereita katella koska ne spoilaa liikaa.

Noh. Pari tuntia pelattuna ja nyt jo agrettaa. Siis voi herranjumala mitä shaissea. Okei, maisemat on ihan kivat ja päähenkilö ei oo erityisen ärsyttävä. Mutta kaikki muu ärsyttääki sitte 100%. Ensinnäki: mikä helevetti on tuon mukana kulukevan emännän funktio? Se seisoo koko ajan tiellä, ei auta taisteluissa ja pakottaa meikät käymään turhaaki turhempaa dialogia kanssaan. Sen avunantoyritykset on pelekästään state the obvious -luokkaa. "Hei tuossa on ovi, siitä voi mennä" AIJAA. Ja tosi siisti ku sulla on täyet lippaat pyssyisä, mutta et sitte kuitenkaan viiti auttaa meikää yhtään ku huuat vaan että lol hjälp. Nuo keskustelupätkät sisältää aivan vitun turhaa sentimentaalista paskaa, joka varmaan liittyy juoneen jotenki joo, mutta seleviäis ilimanki/lyhemmästi poristunaki. Ei mulla kiinnosta sun henkilökohtaset tunteet ku maailma on loppumassa. Onneksi se kuoli.




Sitte tämä vaikeustaso. Meikä on semipaska peluri niin pellaan normaalilla vaikeuella. Paitti että mitä on "normaali"? Tässä tappauksessa se tarkottaa sitä, että muuten ois ihan iisiä, mutta meikän pittää ettiä sitä kaikkea olennaista rojua aivan kohtuuttoman kauan joka mestasta. On tietty kiva, että pelissä on muutaki ku ampumista ja juoksua (tai no kelepaa neki), mutta tuo sentti sentiltä nurkkien tutkiminen teipin toivossa ei tuo MITTÄÄN lisäarvoa tähän pelliin. Tärkeitä tavaroita, joita löytyy ihan sopivia määriä, mutta aivan väärissä kohissa ja kohtuuttoman laajalta alueelta. Tämä rojun ettiminen VOIS olla mielekkäämpää, jos siihen liittyis jotaki yllätysmomenttia. Mutta eipä liity. Ennen örkkimörkkien paikalletuloa ilimotettaan että HEI, NYT OIS SE KOHTA KU PITTÄÄ OTTAA PÖSSYKKÄ ESSIIN. Eli taistelukohtauksetki seleviää naurettavan heleposti.



Kuinkahan heleppo tuo heleppo sitte on? Jos nytki voin tuijottaa vihollista suoraan sen peräaukon näköseen silimään usseita sekunteja ennen ku se reagoi mitenkään, tai voin "hiippailla" metrin päästä vartijasta enkä jää kiinni. "Eijjuma tuola on vartijoita, elä anna niitten nähä" sitte tää meikän companion cube-tyyppinen vosukamu kävelee suoraan vartijan eestä, eikä mittään tapahu. WHAT.



Valaistus: miksi vitusa meikän pittää ettiä sitä kampetta sen kuppasen taskulampun kans jos kerran ei oo vaaraa että mörkylä yllättää meikät sielä pimiässä? Eikö ois sama pistää parempia valoja, niin se nurkkien tsuumailu ei ois ihan niin hiasta ja turhauttavvaa? "No mutta ähm ähm täähän on siis postapokalyptistä ripulia nii ei toimi sähköt" Mutta ku tuohon lamppuun nuita pattereita on saatavilla ilimeisesti loputtomasti, nii eikö ne patterit vois sijottaa semmoseen isohkoon magliteen esim?

Mutta joo...ei olla vielä ku ehkä 1/5 pelattu, nii ei passaa tehä lopullisia tuomioita. Vaan odotukset ei kyllä oo kovin korkialla täsä vaiheessa. Katotaampa miten tilanne etenee ja raportoijaan sitte lissää.

what does that "shake the controller" icon thing do?
 -it makes joel scratch his balls
that's why it only happens every one in a while and it's always in the dark when no one is looking